Luukkaan evankeliumista. (Luuk. 1:57-66)

Tänään on Juhannuspäivä, Johannes Kastajan syntymäpäivä. Kirkkovuosi sisältää kaks merkittävää syntymäjuhlaa: Jeesuksen syntymän jouluna ja Johanneksen syntymän tänään. Nää syntymät jakaa kirkkovuoden, Johannes syntyi puol vuotta ennen Jeesusta. Syntymät on yhdistetty tavalliseen vuodenkiertoon liittämällä ne kesä- ja talvipäivän seisauksiin. Johanneksen syntymän jälkeen auringon valo vähenee ja päivät lyhenee. Jeesuksen syntymän jälkeen valo alkaa jälleen lisääntyä ja päivät pitenee. Tän juhannuksen jälkeen me eletään taas sitä pimenevää aikaa. Nyt ei mennäkkää enää valoa kohti.

Luukkaan evankeliumi kertoo vanhasta pariskunnasta, Elisabetista ja Sakariaasta. Molemmat heistä eli hurskaasti, Jumalaa lähellä. Sakarias oli ammatiltaankin pappi. Elisabetin ja Sakariaan elämää varjosti lapsettomuus. Lapsettomuus on kautta aikain ollu asia, jota on hävetty ja siitä on vaiettu. Lapsettomuus on vaikea asia ja reilu 2000 vuotta sitten lapseton nainen joutui halveksunnan kohteeks. Lapsettomuudesta kun syytettiin nimenomaan naista, ei miestä. Elisabetkin koki ihmisten halveksuntaa. Nykypäivänä onneks tiedetään, että syy voi olla kummassa vaan.

Monille on ehkä tuttu tarina siitä, miten enkeli ilmotti Marialle, Jeesuksen äidille, että hän odottaa lasta. Samalla tavalla enkeli ilmotti Sakariaalle, että Elisabet tulis raskaaksi. Tossa mun äsken lukemassa Raamatun kohdassa evankelista Luukas kuvailee Johanneksen syntymää ja sitä seurannutta nimenanto prosessia. Elisabet ja Sakarias anto vauvalle nimeks Johannes, niin ku enkeli oli heitä neuvonu. Sukulaiset ja naapurit hämmästeli tätä, mutta ymmärsvät, että laps on Jumalan siunaama sen jälkeen kun mykkänä ollut Sakarias sai puhekykynsä takas.

Johannes oli jo ennen syntymäänsä, Elisabetin kohdussa täynnä Pyhää Henkeä. Aikuseks päästyään hän toimi opettajana ja profeettana. Nimi Johannes on alun perin hepreankielinen ja tarkottaa ”Jumala on armollinen”. Nimensä mukaisesti Johannes julisti Jumalan armollista hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista. Nää ovat kristinuskon ydinasioita. Johannes toimi Jeesuksen edelläkävijänä, valmisti tietä itseään vielä suuremmalle. Hän sai kunnian kastaa Jeesuksen ja koki samankaltasen raa’an kuoleman ku Jeesus. Herodes mestautti Johanneksen vaimonsa Herodiaan pyynnöstä.

Jumalan armollisuuden julistus on nykypäivänä yleisempää, mitä ehkä äkkiseltään vois arvata. Johannes on ollu 1800-luvun lopulta lähtien toiseks yleisin miehen etunimi Suomessa. Kaikista suosituin on Juhani. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Johannes on annettu Suomessa etunimeks vajaa 250 000 kertaa. Lisäks nimestä on lukuisia tuttuja, suomalaisia muunnoksia, kuten: edellä mainittu Juhani, Juhana, Jussi ja Janne. Johanneksen naispuolinen vastine on myös mun oma kolmas nimi: Johanna.

Johannes Kastajan syntymäpäivän juhlistamisella on kristinuskossa pitkät perinteet. Tätä syntymäjuhlaa on juhlittu jo 1600 vuoden ajan, 400-luvulta lähtien. Johanneksen syntymäpäivän lisäks tää päivä sisältää muutenkin juhlaa ja perinteitä. Juhannuspäivänä juhlitaan juhannusta, keskikesää, yöttömän yön juhlaa. Päivä on meillä täällä Suomessa kansallinen juhlapäivä ja Suomen lipun päivä. Näin juhannuksena meidän siniristilippu saa aivan erityistä huomiota. Lippu on nostettu salkoon jo eilen, juhannusaattona ja lasketaan sieltä alas tänään yhdeksältä illalla. Monet muut liputuspäivät on vaan yhden päivän kestosia.

Ennen kristinuskon tuloa täällä pohjolassa on ollu vanha, pakanallinen muinaisuskonto. Jo pakanat vietti juhannusta. Juhannuksena kunnioitettiin Ukko ylijumalaa, jonka avulla varmistettiin sato ja hedelmällisyys. Juhannukseen onki vanhastaan liittynyt erilaisia uskomuksia, kuten uskomus siitä, että pahat henget liikkuvat juhannusviikolla vapaina maan päällä. Pahoja henkiä karkotettiin juhannuskokkoja polttamalla. Kokkoja poltettiin aluks Itä- ja Pohjois-Suomessa, mistä se levisi 1900-luvun aikana Etelä- ja Länsi-Suomeen. Juhannuskokko on juhannuksen vanhoista perinteistä voimissaan yhä tänä päivänä. Eilenki käytiin seurakunnan juhannusjuhlan jälkeen Mustalahdessa, Kylväjä yhdistyksen rannalla kattomassa kokkoa ja veisaamassa hengellisiä lauluja. Se oli aika mukavaa, mutta itikoita oli kauheasti.

Suomalaisiin juhannusperinteisiin kuului aiemmin myös suursiivous ja kodin koristeleminen koivunoksilla. Koivunoksista saatiin koristelun lisäks ainekset vihtoihin, joita käytettiin juhannus saunassa. Ennen vanhaan juhannussaunassa käytiin jo päivällä, jotta illalla oltaisiin puhtaina valmiina vastaanottamaan yötön yö. Nykypäivänä juhannus on monille yhteisöllinen juhla. Juhannuksena lähetään esimerkiksi perheen kanssa mökille, ystävien kanssa johonki konserttiin, tai käyään seurakunnan juhannusjuhlassa. Ihmiset viettää juhannusta reissun päällä. Tän huomasin eilen kun ajoin 321 kilometriä juhannusruuhkassa Helsingistä tänne Äänekoskelle.

Kaikkien näiden juhannusperinteiden ja juhannustapahtumien keskellä haluun nostaa esiin yhden asian: Yksinäisyyden. Suuret yhteisölliset juhlat, kuten joulu ja juhannus voi olla aivan kamalia päiviä yksinäisille ihmisille. Kaiken juhlimisen keskellä meijän joukossa on ihmisiä, joille tää päivä on ahdistava ja tuskanen. Miten juhannusta tai joulua voi viettää, jos ei ole perhettä, ystäviä tai parisuhdetta? Jotkut ehkä tekee töitä, tai on vaan yksin. Mä toivoisin, että kirkko vois olla paikka, johon yksinäiset ihmiset, niin ku kaikki muutki ihmiset, vois tulla juhannuksena.

Yksinäisyys on todella yleistä. Nuoria, yksin eläviä aikuisia on paljon, samoin yksinäisiä vanhuksia. Eilen kuulin, että Sumiainen nous 80-luvulla maailmankartalle poikamiespankistaan, videonauhasta, jossa kuvattiin Sumiaisten eri ikäsiä, kumppania etsiviä poikamiehiä. Yksinäisyys koetaan usein häpeällisenä ja pelottavana asiana. Häpeällisyys ilmenee niin, ettei yksinäisyydestä haluta puhua, sitä peitellään. Yksinäisyyden pelko taas saattaa olla tuttua niille iäkkäämmille ihmisille, joiden kumppanilla on esimerkiks vakava sairaus; tai niille, jotka alkaa olla siinä iässä, ettei enää usko löytävänsä ittelleen kumppania.

Yksinäisyys ei ole ihan näin mustavalkosta. Yksinäisyys ei tarkota pelkästään sitä, että on yksin, ilman toisia ihmisiä. Myös ihminen, jolla on ympärillään esimerkiks perhe tai parisuhde, voi olla yksinäinen. Usein ajatellaan, että parisuhde ja perhe antaa ihmiselle läheisyyttä ja rakkautta. Aina ei ole näin. Vaikka olis eläny pitkäänki toisen ihmisen kanssa, rakkaus voi loppua ja läheisyys puuttua. Tai vaikka näitä molempia olis, ei vaan olla aidosti läsnä toiselle, ei osoteta kiinnostusta toista kohtaan. Isonki perheen vanhempi voi olla yksinäinen. Kumppani on vuosien kuluessa jotenki etääntyny ja lapset kasvanu niin isoiks, ettei enää tarvitse huolenpitoa samalla tavalla ku ennen.

Jos yhdessä olosta toisten ihmisten kanssa puuttuu aito läsnäolo, yksinäisyys voi tuntua yhtä raskaalta ja ahdistavalta, mitä konkreettinen yksin olo. Toki on ihmisiä, jotka kaipaa paljon omaa aikaa ja rauhaa, eikä tunne oloaan yksinäisiks. Joillekki yksin olo on tietonen valinta ja mahdollisuus, esimerkiks panostaa omaan itteen. Me ihmiset ollaan erilaisia, toiset tarvitsee toisia ihmisiä enemmän ku toiset kokeakseen olonsa hyväks. Yksinäisyys on riippuvaista ihmisen persoonasta. Koska yksinäisyydestä on vaikee puhua, siitä nimenomaan pitäis puhua enemmän ja rohkeammin. Siksi otin sen esille nyt.

Miten Elisabetin ja Sakariaan tarina voi koskettaa meitä nykypäivän ihmisiä? Luukkaan evankeliumissa ei sanota, että he olis olleet yksinäisiä. Elisabet ja Sakarias oli kuitenkin vanha lapseton pariskunta, ja ainaki Elisabet kokenu tän takia muiden ihmisten halveksuntaa. Lapsettomuutta ja yksinäisyyttä yhdistää häpeän tunne. Häpeä on tunne, joka läpäsee koko ihmisen persoonan ja oman arvon tunnon. Häpeä musertaa ihmisen.

Elisabet uskoi ja luotti Jumalaan. Lopulta, korkeasta iästään huolimatta, hän tuli raskaaks ja sai lapsen. Synnytettyään Johanneksen naapurit ja sukulaiset tuli Elisabetin ja Sakariaan luokse. He iloitsi yhdessä syntyneestä lapsesta. Elisabet sai halveksunnan sijaan osakseen hyväksyntää. Jeesus, meijän Jumala, piti maan päällä ollessaan ja pitää tänäki päivänä kaikkien vähäosaisten ja yhteisön hyljeksimien ihmisten puolta. En sano, että se, jos me uskotaan ja luotetaan Jumalaan, poistais kaikkia meijän ongelmia ja yksinäisyyttä, mutta ei siitä mitään haittaakaa ole, päinvastoin.

Mä haluasin, että se, mitä teille jäis tästä puheesta mieleen, on se, että: ollaan aidosti läsnä toisillemme. Ei vaan olla, vaan ollaan ihan oikeasti.

One thought on “Juhannus saarna (20.6.2015 Suolahden ja Sumiaisten kirkoissa)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s