Viikko suntion arkea ja tavallista elämää takana

Pidin kovasti kesästäni Kuopiossa ja kesäteologin työstä. Tapasin valloittavia ihmisiä, opin paljon ja kehityin ihmisenä (toivottavasti). Samoin tykkäsin suuresti kesätöitä edeltävästä sairaalasielunhoidon harjoittelusta Porvoossa. Mutta miten se tuttu sanonta meneekään? Matkalla hyvä, kotona paras.

Kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen oli ihanaa palata kotiin. Ei enää matkalaukkuelämää. Ei koko ajan uutta ja ihmeellistä. Tavallista, tuttua ja turvallista arkea. Välillä on hyvä elää näin, jotta jaksaa taas tulevaisuudessa uskaltautua uusille vesille.

Paluuni suntion työhön oli yllättävän mukava. Oli kiva pitkästä aikaa tehdä tuttua työtä. Muutaman kuukauden tauon jälkeen jalat löysivät tutut portaat ja maton pehmeimmän paikan seistä, kädet ovenkahvat ja mopin varren, kasvot ystävällisen hymyn kirkossa kävijöille.

Parasta töihin paluussa on ollut ehdottomasti tuttujen ihmisten näkeminen. Ilahduin kovasti kohdatessani jo kahden ja puolen vuoden ajan tuntemiani seurakuntalaisia. Mieltä lämmitti myös huomata, että he ilahtuivat nähdessään minut ja kysyivät: ”Ootko nyt palannut? Tosi kiva nähdä sua pitkästä aikaa!”

On ollut myös rohkaisevaa saada positiivista palautetta. Kerroinkin jo facepuukissa perjantain työpäiväni päätöksestä. Lautasta pois lähtiessä seurakuntalainen huikkasi peukku pystyssä: ”Oot paras suntio ikinä! Ohjasit ihmisiä niin hyvin. Kaikkien suntioiden pitäis olla tuollaisia.” Hymyilin koko loppuillan kuin Naantalin aurinko. 🙂

Seuraavana päivän vihkiputkessa keski-ikäinen rouva ihmetteli, miten suntiot ovat nykyään niin nuoria ja kauniita. Tuli niin hyvä mieli sisäisesti, kiitin rouvaa kohteliaisuudesta. Aina ei nimittäin itse tunnu siltä, mitä rouva minulle sanoi. Pohdin myös, että voi kun muistaisin myös antaa kannustavaa palautetta muille ihmisille ja kehua. Tässä olisikin oiva oppimistavoite tälle syksylle!

Kirkkokahveilla jouduin hämmennyksen valtaan. Alle kouluikäinen tyttö kertoi minulle Frozenista. Alakouluikäinen isosisko tuli kuiskaamaan korvaani: ”Mä vihaan Frozenia.” Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Yksi tykkää ja toinen ei. Tuumasin mielessäni, että lapset ovat ihailtavan rehellisiä ja hienotunteisia. Sanovat, mitä ajattelevat, mutta eivät suoraan toiselle, niin, että loukkaisi.

Tauko suntion työstä ja kotimaisemista teki terää molemmille. Puhkun intoa ja motivaatiota työtäni kohtaan ja nautin siitä (kuten nautin myös menneistä sairaalaharjoittelusta ja kesätöistäni). Leivoin kirkkokahveille mustikkapiirakkaa. Keskiviikkokahveja varten leivoin pakkaseen valmiiksi mansikka-vanilja piirakan. Vaniljakastiketta unohtamatta.

Osaan taas ainakin hetken aikaa arvostaa uusin silmin työmatkani maisemia. Torikortteleiden värikkäät ja vanhat kivitalot, Suomenlinnan raikas meri-ilmasto ja kulttuurihistoriallinen miljöö, Suomenlinnan kirkon vaaleat ja yksinkertaisen kauniit katon kaaret, Tuomiokirkon mahtipontiset urkupillit. Olen onnekas, kun saan tehdä töitä näissä kahdessa kirkossa ja viettää työpäiväni näkymissä, joissa silmä lepää. Tiedän, että olen ehkä liian visuaalinen ihminen, mutta en mahda sille mitään, että mieleni rauhoittuu, kun saan katsoa kauniita asioita.

Sitten oleellinen kysymys: Anna vai Elisa? (Kysymys niille, jotka ovat nähneet Frozenin)

Haluan toivottaa siunauksen, jonka hiljaisuuden retriitin pappi toivotti tammikuussa. 🙂

Isän kädet kannatelkoot sinua.

Vapahtajan kädet syleilkööt sinua.

Hengen kädet keinutelkoot sinua.

Jumalan, kaikkivaltiaan siunaus

pitäköön sinua ikuisesti sylissään.

Aamen.

Sydämellä,

Eveliina

2 thoughts on “Viikko suntion arkea ja tavallista elämää takana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s