Päätin kirjoittaa aiheesta, josta olen keskustellut vuosien saatossa lukuisten ihmisten kanssa. En ole koskaan peitellyt helluntailaista taustaani, mutta en ole myöskään halunnut tuoda sitä varta vasten esille. Syitä tähän on monia, voin avata sanaisen arkkuni niistä myöhemmin toisessa blogikirjoituksessa.

Mennään asiaan. Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhempani kuuluivat helluntaiseurakuntaan. Isäni oli asuinpaikkakuntamme seurakunnassa vanhimmistoveli, eli yksi seurakunnan johtohahmoista. Perheemme hengellisyys oli vahvasti kiinni helluntailaisuudessa.

Hengellinen kasvatus

Sain kristillisen ja samalla helluntailaisuuden värittämän kasvatuksen. Vanhempani lukivat minulle ja siskolleni iltaisin lasten Raamattua ja lauloimme myös iltarukouslaulun. Pikkulapsena kävin pyhäkoulussa ja muistikuvani siitä ovat miellyttävät. Vartuttuani siirryin pyhäkoulusta vähän isompien lasten raamattukerhoon ja sen jälkeen aloin käydä tavallisissa sunnuntai kokouksissa. Helluntaiseurakunnassa oli tapana puhua sunnuntain jumalanpalveluksista kokouksina. Sittemmin kävin perjantai-iltaisin nuortenilloissa.

Tuomitseva Jumala

Lapsena minulla ei ollut tietenkään minkäänlaista suodatinta tai kriittistä ajattelua helluntailaisuuden opetuksia kohtaan. Kyllä minulla oli lapsuudessakin jonkinlainen käsitys Jumalasta rakastavana isänä, mutta tuomitsevan ja vaativan isän kuva oli vallitsevampi. Elin käsityksessä jonka mukaan ollakseni hyvä kristitty ja päästäkseni taivaaseen, minun täytyy tehdä sitä ja tätä ja tuota. Jos minulle tuli kielteinen ajatuskin jotain ihmistä kohtaan, koin tekeväni syntiä ja olevani likainen, kelvoton ihminen.

Tempauksen pelko

Pelkäsin riittämättömyyttäni ja lopun aikojen tempausta paljon. Muistan miten joskus tulin kotiin luullen, että muut perheenjäseneni tulisivat kotiin kohta jälkeeni. Kun heitä ei alkanut kuulumaan, itkin ja uskoin, että lopun ajat ovat tulleet ja perheeni on temmattu taivaaseen. Minä taas olin niin syntinen ja uskoin liian vähän, enkä siksi päässyt mukaan taivaaseen. Tempauksen pelko kulki mukanani pitkään.

Vaativuus itseä ja muita kohtaan

Tällä tavoin helluntailaisuuden opetukset vaikuttivat lapsen mieleeni. Uskostani tuli suorittamista. Olin vaativa itseäni ja myös muita ihmisiä kohtaan. Nuortenilloissa kävi nuoria, jotka hengailivat eteisessä, eivätkä osallistuneet nuortenillan hengelliseen osuuteen. Paheksuin mielessäni näitä ihmisiä ja ajattelin, etteivät he varmaan oikeasti usko Jumalaan, koska toimivat näin. Näin jälkikäteen ajateltuna on käsittämätöntä, miten olen joskus voinut ajatella muista ihmisistä noin. En tunnista itseäni tuosta tuomitsevasta ajatuksesta ollenkaan.

Kyseenalaistaminen

Teini-iän ja abstraktin ajattelun kehittyessä aloin kyseenalaistamaan helluntailaisuutta ja seurakunnan toimintatapoja. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että ehkä helluntailaisuus ei olekaan ainoa tapa uskoa ja ajatella. Seurakunnassa alkoi myös tapahtua asioita, jotka sotivat pahasti oikeudenmukaisuuden käsitystäni vastaan.

Politiikka ja erottaminen

Isälleni annettiin seurakunnasta vahva suositus, ettei hän osallistuisi aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Seurakunnassa ajateltiin, ettei moinen maallinen asia kuten politiikka ole soveliasta seurakunnan vanhimmalle. Kun jotain ihmistä ei ollut vähään aikaan näkynyt kokouksissa, häneen oltiin yhteydessä ja kyseltiin, mikset ole käynyt. Seurakunnasta erotettiin ihmisiä ja nimenomaan erotettiin. Jostain syystä seurakunnasta ei vaikuttanut koskaan eroavan ihmisiä.

Valikoidut synnit

Seurakunnassa oli ikään kuin valittu synnit, jotka olivat pahoja ja tuomittavia. Tällaisia olivat alkoholismi ja pettäminen avioliitossa. Näitä toteuttaneita ihmisiä osoitettiin sormella ja juurikin erotettiin seurakunnasta. Muut synnit sen sijaan saivat rehottaa ja nauttia auringon paisteesta. Esimerkiksi valehteluun ja ahneuteen ei puututtu millään lailla.

Anteeksipyyntö koko seurakunnalle

Yksi kumppaniaan pettänyt henkilö sai erota seurakunnasta itse. Sittemmin hän sai tiedon, että saisi liittyä takaisin seurakunnan jäseneksi, mikäli pitäisi sunnuntain kokouksessa puheen vuoron, jossa pyytäisi koko seurakunnalta anteeksi pettämistään avioliitossa. Tätä perusteltiin niin, että Kristus on yksi ruumis ja jokainen seurakunnan jäsen yksi osa Kristuksen ruumiissa. Kun on pettänyt yhden seurakunnan jäsenen, on tehnyt samalla syntiä koko seurakuntaa kohtaan.

Hengellistä väkivaltaa

Mielestäni tällainen toiminta oli hengellistä väkivaltaa ja vääränlaista vallan käyttöä. Samalla seurakunnan hengellisyys oli oman kokemukseni mukaan ylistävän ja väkevän pinnan alla vaativaa, pelon hallitsemaa, tuomitsevaa, yläpuolelle asettuvaa, epätasa-arvoista ja autoritääristä. Koin tällaiset toimintatavat ja hengellisyyden epäoikeidenmukaisina ja itselleni vieraina. Tapahtuneet ja ihmisenä kasvamiseni seurauksena aloin erkaantua seurakunnasta ja helluntailaisuudesta.

Helluntaiseurakunta Helsingissä?

Kaksikymmentä vuotiaana aloin pikkuhiljaa löytämään armollista hengellisyyttä ja käsitystä lämpimästä, hyväksyvästä Jumalasta. Kirkkoon liittymisen jälkeen kävin mielenkiinnosta muutaman kerran helluntaiseurakunnan kokouksessa Helsingissä. Halusin nähdä, olisiko helluntailaisuus erilaista pääkaupungissa mitä lapsuuteni pienessä maaseutupitäjässä.

Julistava lähetystyö kaikkien tehtävä

Muutaman kokouksen perusteella en tietenkään saanut käsitystä seurakunnan toimintatavoista pintaa syvemmältä. Saarnoista, jotka kuuntelin, välittyi kuitenkin sama vaativa hengellisyys. Yhden saarnan pointti oli se, että halusimme tai emme, lähetystyö kuuluu jokaiselle uskovalle ja sitä on tehtävä. Lähetystyötä käsiteltiin saarnassa nimenomaan julistavana toimintana.

Lähimmäisen rakkaus lähetystyönä

Oma ajatukseni taas on se, että me ihmiset olemme erilaisia ja voimme tehdä seurakunnassa niitä asioita, jotka ovat meille luontevia. Kaikkien ei tarvitse olla julistajia. Samalla ajattelen niin, että lähetystyötä ei ole vain julistaminen. Sitä on myös kaikki vuorovaikutus ihmisten kanssa, joka kumpuaa kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta. Kun kohtaamme ihmisiä lämpimästi ja välittävästi, teemme samalla lähetystyötä.

Kristityn kuuluu hymyillä

Toisesta saarnasta minulle jäi mieleen se, että kristityn kuuluu hymyillä. Vaikka olisi sisäisesti paha olla, kristityn pitää olla hymyssä suin. Puheen pitänyt henkilö kannusti niin sanottuun jenkkihymyyn, eli hymyilyyn vaikkei siltä tuntuisi. Itse ajattelen niin, että hymyily silloin kun sisäisesti on paha olla, on valhe. Kun kokee negatiivisia tunteita, niitä ei kannata verhota teennäiseen hymyyn, vaan käsitellä ne. Käsittelyn jälkeen ja olon helpotuttua voi kenties hymyillä jälleen aidosti.

Itsensä työstämistä

Tänä päivänä olen onnellinen siitä, että olen eronnut helluntaiseurakunnasta ja löytänyt turvallisen, lämpimän ja rakastavan hengellisen kodin luterilaisesta kirkosta. Tuomitsevuudesta ja vaativuudesta muita ihmisiä kohtaan olen kasvanut ulos jo vuosia sitten. Samoin minun on helppoa ja luontevaa rukoilla, koska tunnen Jumalan olevan lämmin ja rakastava. Ankaruus itseäni kohtaan on kuitenkin kehittynyt jonnekin niin syvälle sieluni sopukoihin, etten pääse siitä täysin eroon ehkä koskaan. Olen pehmentynyt itseäni kohtaan vuosien saatossa huomattavan paljon. Kuitenkin tunnistan edelleen esimerkiksi itseni turhaa syyllistämistä, josta pois opettelemista työstän edelleen.

Kielteiset mielikuvat

Tässä tulin avanneeksi vain pienen palan kokemuksistani helluntaiseurakunnasta. On paljon asioita, joista voisin kertoa, mutta siihen tarvittaisiin enemmän aikaa ja tilaa kuin yksi blogikirjoitus. Yhteenvetona voisin sanoa, että kokemuksiani helluntaiseurakunnasta värittää valtaosin kielteiset mielikuvat. Siitä huolimatta en halua kritisoida helluntailaisuutta kokonaisvaltaisesti. Kokemukseni ovat minun henkilökohtaisia kokemuksiani ja varmasti monien ihmisten kokemukset ovat täysin erilaisia.

Huomion arvoista

Kokemukseni helluntaiseurakunnasta ovat pääasiassa 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta, tosiaankin pienen maaseutupitäjän helluntaiseurakunnasta. Tuolloin helluntaiherätyksessä ei ollut keskusorganisaatiota ja erot seurakuntien välillä olivat suuret. Nykyäänkään tosin kaikki helluntaiseurakunnat eivät kuulu helluntaikirkkoon ja ovat melko itsenäisiä toimijoita. Olen kuullut myös helluntaiseurakunnista, joissa ihmisten kokouksissa käymistä ei seurata, eikä ihmisiä eroteta. Tästä olen tietenkin iloinen. En ole ollut yhteydessä lapsuuteni helluntaiseurakuntaan, mutta toivon todella, että käytännöt ovat muuttuneet.

Yhteistyöllä eteenpäin

Uskon, että monet ihmiset kokevat helluntaiseurakunnan vilpittömästi hyvinvoivaksi hengelliseksi kodikseen ja heidän on hyvä elää seurakunnassa. Väärinkäytöksistä ei pidä vaieta ja epäkohtien parantamiseksi on tehtävä töitä. Siksi tekisin pappina, sitten kun saan vihkimyksen, mielelläni yhteistyötä erilaisten uskonnollisten yhteisöjen, myös helluntaiseurakunnan kanssa. Tykkäisin järjestää yhteiskristillisiä tapahtumia ja käydä rakentavaa dialogia. Tällä tavoin voimme työskennellä yhdessä maailman laajan kristittyjen yhteisön hyvinvoinnin kehittämiseksi. 🙂

Kokemuksia? Ajatuksia?

Eveliina

 

Kuva: Pixabay

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s