Luukkaan evankeliumista. (Luuk. 13: 1-5)

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

Tämän pyhän teemana on armahtaminen, joka on todella laaja ja mielenkiintoinen aihe. Saarnaan on kuitenkin hyvä valita aiheesta kuin aiheesta yksi tai kaksi näkökulmaa. Päätin valita ensimmäiseksi näkökulmaksi armahtamisen ja anteeksi antamisen suhteen, ja toiseksi näkökulmaksi anteeksi antamisen elämässä.

Pyhän teemana on tosiaan armahtaminen, mutta kirkkokäsikirja puhuu tämän pyhän kohdalla myös anteeksi antamisesta. Ajattelen, että tämä on osoitus siitä, miten nämä kaksi termiä kulkevat käsi kädessä ja ero niiden välillä voi olla joskus vähän häilyvä. Haluaisinkin kysyä kysymyksen:

Voimmeko me ihmisten armahtaa toisiamme?

Voimmeko me armahtaa toisiamme? Onko se meille ihmisille ylipäänsä mahdollista? Ajattelen niin, että me ihmiset olemme kaikki saman arvoisia. Olemme samalla tasolla, samalla viivalla. Emme ole toisiamme arvokkaampia.

Lukemassani Luukkaan evankeliumin kohdassa Jeesus vaikuttaa puhuvan juuri siitä, miten me ihmiset emme ole toisiamme arvokkaampia. Kohta kertoo kahdesta toisistaan irrallisista tapauksista, joita molempia yhdistää viattomien uhrien sattumanvarainen kuolema. Ensimmäisessä tapauksessa Jerusalemiin uhraamaan tulleet galilealaiset, eli pyhiinvaeltajat ovat joutuneet maaherra Pilatuksen mielivallan uhreiksi. Toinen tapaus on onnettomuus, kun Siloan sortuva torni hautaa alleen kahdeksantoista ihmistä.

Tekstistä voi päätellä niin, että jotkut Jeesuksen luokse tulleet saattoivat ajatella, että onnettomuudet ja väkivallan uhriksi joutuminen olisivat olleet synnin seurausta. Jeesus kuitenkin opettaa, että näin ei ole. Ennenaikaisesti kuolleet eivät ole sen syntisempiä kuin muutkaan. Kaikkien ihmisten, galilealaisten, jerusalemilaisten, Jeesuksen kuulijoiden ja meidän evankeliumin lukijoiden elämään liittyy arvaamattomuus ja sen yllättävän päättymisen mahdollisuus.

Pääsen Luukkaan evankeliumin pohjalta siihen käsitykseen, että me ihmiset olemme ainakin Jumalan silmissä samalla tasolla. Armahtaminen tuo kuitenkin itselleni mieleen jonkinlaisen valta-asetelman tai -suhteen. Suhteen, jossa armahtaja on ylempänä ja armahdettava alempana. Jos me ihmiset taas olemme samalla tasolla, samalla viivalla, onko meillä valtaa armahtaa toisiamme?

Ihmisten välisissä suhteissa, tasaveroisissa suhteissa minusta tuntuu mielekkäältä puhua anteeksi antamisesta. Se kuulostaa enemmän saman arvoisten olentojen välillä tapahtuvasta toiminnasta. Toki ihmisten välillä olevissa suhteissa tapahtuu myös armahtamista, silloin kun kyseessä on juridinen, lakiin perustuva toiminta. Esimerkiksi tasavallan presidentti voi armahtaa elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitun. Tällöin kyse on tietenkin sanan mukaisesti armahtamisesta. Mutta useimmiten meidän ihmisten välisissä suhteissa mieltäisi kyseessä olevan anteeksi antamisen.

Meillä ihmisillä on keskinäisten suhteidemme lisäksi suhteita Jumalaan. Jokaisella meistä on oma ainutlaatuinen suhteensa. Suhde Jumalaan on ihan erilainen kuin toisiin ihmisiin. Jumala voi armahtaa meitä. Jumala on jossain määrin ylhäällä ja me ihmiset täällä vähän alempana. Jumala ei ole kuitenkaan pelkästään ylhäällä, hän on myös alhaalla meidän rinnallamme ja kanssamme. Sellainen hengellinen laulukin on olemassa kuin Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Joka tapauksessa Jumalalla on valta ja suunnatonta rakkautta armahtaa meitä ihmisiä. Jumalalle armahtaminen on mahdollista.

Mitä armahtaminen tai anteeksi antaminen sitten käytännössä merkitsee elämässämme?

Eri ihmisille nämä voivat toki tarkoittaa tosi erilaisia asioita. Meillä kotona arjessa aina välillä pyydetään ja annetaan anteeksi. Anteeksi kun en muistanut koripallo treenejäsi. Anteeksi kun hermostuin, sanoin rumasti ja kiukuttelin. Anteeksi kun en kuunnellut sinua. Ei se mitään, saat anteeksi ja anteeksi myös minunkin puolestani, kun ärsyynnyin.

Nämä olivat esimerkkejä anteeksi antamisesta, eikä ehkä kovin räikeitä. Elämässä tulee varmasti tilanteita, joissa pohtii vähän isompienkin väärinkäytösten anteeksi antamista. Sitä tämä elämä on. Välillä annamme anteeksi pienempiä, arkisia kolhaisuja ja toisinaan isoja, syvästi satuttaneita tilanteita. Saatamme pohtia:

Pystynkö antamaan tämän anteeksi?

Pystynkö antamaan tämän anteeksi niin, että samalla arvostan itseäni? Vai kostaisinko mieluummin? Antaisinko samalla mitalla takaisin? Tällaisia kysymyksiä pyörittelemme ehkä silloin kun pohdimme kipeästi haavoittaneen käytöksen, esimerkiksi luottamuksen pettämisen anteeksi antamista. Toisinaan taas olemme itse pyytämässä anteeksi, toisilta ihmisiltä tai Jumalalta.

Minulle itselleni anteeksi antaminen on perimiltään omasta ylpeydestäni luopumista, myötätuntoa ja hyväksymistä. Sitä että pystyn päästämään irti asioista, joille en voi mitään. Kun annan anteeksi, luovun ylpeydestäni. Se voi tapahtua nieleskellen ja pitkin hampain, mutta silti myötätuntoisuuteni ja haluni hyväksyä pääsevät voitolle. Omasta ylpeydestä luopumista on se, kun hyväksyy, että minua on loukattu. Tuo toinen ihminen kohteli minua epäreilusti ja hyväksyn sen. Kuitenkin hän on samaan aikaan minulle tärkeä ja haluan antaa anteeksi, päästää irti tapahtuneesta.

Matin lukema Roomalaiskirjeen kohta alkaa Paavalin sanoilla: ”Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme.” Raamattu kehottaa meitä olemaan tuomitsematta toisiamme. Ajattelen, että tämä on aika hyvä neuvo ja sitä voi ajatella siltäkin kannalta, että meidän ei tarvitse tuomita toisiamme. Tuomitseminen ei ole meidän tehtävämme, siitä huolehtii armahtava Jumala, joka tietää, tuntee ja näkee kaiken.

Paavalin kirjoittama kohta päättyy sanoihin: ”Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme.” Raamattu rohkaisee meitä elämään rauhassa, arvostamaan, puhaltamaan yhteen hiileen. Meillä on mahdollisuus hyväksyä, kokea myötätuntoa, suunnata kohti uutta ja ennen kaikkea antaa anteeksi.

Haluan tähän loppuun lausua Anna-Mari Kaskisen runon:

Monta kovaa sanaa

turhaan heittelin,

sydämeni haavaa

niillä peittelin.

 

Anteeksi nyt anna

sana jokainen.

Ajatuksiasi

kaipaan, kuuntelen.

 

Jälkeen hiljaisuuden

vaille suojaa jäin.

Kuiskaan jälleen kerran:

mennään eteenpäin.

 

HUOM! Roomalaiskirjeen kohdan lukijan nimi muutettu.

Kuva: Pixabay

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s